Moi!
Tässä kuvatarinan toinen osa, olkaa hyvät :)
En ollut uskoa sitä. Edessäni seisoi pieni tyttö vaaleanpunaisissa vaatteissaan.
Pieni tyttö, joka piti jalassaan samanlaisia kenkiä, jollaiset minullakin oli pienenä.
Tyttö, jonka vaaleat hiukset laskeutuivat hänen selkäänsä pitkin niin kauniisti laineillen.
Siinä seisoi pieni Meredith, jota olin kaivannut niin kovasti.
A: Meredith!
M: Minulla oli ihan kauhea ikävä sinua!
A: Mennään tuonne huoneeseeni, niin saat kertoa minulle kaiken.
Pian:
A: Luulin, että lähdettyäni Marthan luota tänne, unohtaisit minut pian.
M: No en tietenkään!
A: Mutta sinähän olit niin pieni.
M: Jokainen ilta, kun Martha peitteli minut, kysyin häneltä, että milloin voin lähteä luoksesi.
Martha vastasi aina, että sitten kun olen tarpeeksi iso. Sitten yhtenä iltana kun tapani mukaan kysyin, että olenko nyt tarpeeksi iso lähtemään, hän sanoi joo.
A: Eikö Marthalle jäänyt ikävä sinua?
M: Hänellä on muutenkin seitsemän muuta hoitolasta, ei hän yhtä jää kaipaamaan.
M: Joten, voisinko jäädä asumaan? Jookojookopliis!!!
A: Minun pitää soittaa vielä Marthalle, muttä eiköhän se käy :)
M: Kiitos!!!
Illalla:
M: *kuiskaa* Amanda?
A: No?
M: Mä oon vaan niin onnellinen, että mä oon vihdoin tarpeeksi iso tulemaan.
Laittakaa kommenttia kt:sta, Meredithistä, Amandan chipeistä ja ulkoasusta :)